Katse

Helsingissä on järjestetty Elokuva ja psyyke -symposiumeja vuodesta 1990 alkaen. ”Ensimmäiset symposiumit järjestivät Psykiatrian Tutkimussäätiö ja Suomen elokuva-arkisto (nykyinen Kansallinen audiovisuaalinen arkisto eli KAVA); viimeaikaiset yhteistyökumppanit ovat olleet Suomen Psykoanalyyttinen yhdistys, Helsingin Psykoterapiayhdistys ja KAVA.” (Antti Alanen: Elokuva ja psyyke 3). Tänä vuonna on vuorossa kahdestoista symposiumi ja paikka on vaihtunut moderniin Kino Reginaan. KAVA on nykyisin Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (KAVI).

Tapahtumapaikkana on ollut Helsingin vanhimpiin elokuvateattereihin kuuluva Orion. Miljöö on luonut ainutkertaisen tunnelman mieleenpainuville tapahtumille. Olen päässyt mukaan vain kaksi kertaa. Sosiaalinen ja kulttuurillinen anti on ollut kiitettävä molemmilla kerroilla.

Psykoterapeutin on hyvä katsella elokuvia ja keskustella niistä muiden kiinnostuneiden kanssa. En ole erityisen asiantunteva elokuvien katselija. Nuoruudessani lännenelokuvat, seikkailut ja huumori riittivät mainiosti eikä niistä ollut tarpeen jutella toisten kanssa jälkeenpäin. Kauhuelokuva Manaaja muodosti poikkeuksen. Oli pakko keventää mieltä käymällä keskustellen läpi elokuvan tapahtumia. En kuitenkaan muista pohtineeni tarinaa sen syvemmin sen enempää itsekseni kuin keskustelukumppanini kanssa. Eräs tapa jakaa kokemusta onkin siinä, että katsotaan elokuva yhdessä ja kerrataan sen juonenkäänteet siinä muodossa kuin ne itse kukin sattuu muistamaan. On hyvä huomata sekin, miten erilaisena tarina jää elämään itse kunkin mieleen. Monta katsojaa, monta näkökulmaa. Elokuvassa on yleensä joku, jonka miellämme päähenkilöksi. Sankari ja sankaritar nousevat esille selkeinä hahmoina. Todellisessa elämässä sellaista ei taida olla, ellei lasketa joko omaa itseä tai sitten erityisen paikan sydämessä saanutta henkilöä.

Elokuvakokemusta parantaa yhdessä katsominen. Keskustelulle on syytä jättää aikaa ja tilaa. Aluksi voi olla vaikea keksiä mitään sanottavaa. Myöskään rohkeus ei tahdo riittää. Paljastaessaan jotain itseä koskettanutta ja herkistänyttä ajatusta on riisuttava osa itse omaksutusta roolista. Se ei ole kenellekään helppoa. Keskustelija törmää siinä haavoittuvaisuuteensa ja altistuu häpeälle. Mitä tapahtuu, jos tulee tunne, ettei toinen ymmärrä näkökulmaani? Kaikenlaisessa keskustelussa on olemassa tämä sama kysymys. Siksi on helpompaa puhua säästä, naapurin edesottamuksista ja jopa politiikasta. Eräs suojautumisen tapa voi olla etääntyminen tieteellisyyteen. Se voi kuitenkin olla samalla tie syvemmälle, kunhan on aikaa, yhteisymmärrystä ja mahdollisuuksia vaihtaa ajatuksia tarpeeksi. Elokuvataiteen asiantuntija saattaa innokkaasti luennoida näkemyksensä ohjaajan persoonasta ja elämäntarinasta ja sen vaikutuksesta teokseen. Siitäkin tiedosta voi kuulija saada paljon ajattelemisen aihetta.

Elokuva ja psyyke on otsikkona kiinnostava. Se kertoo taide-elämyksen vaikuttavuudesta. Elämää suuremmat elokuvat jättävät pysyvän jäljen sisällemme. Elokuva koskettaa tunteita ja panee ajattelemaan. Mielessä tapahtuu samaa kuin hyvässä kahdenkeskisessä kohtaamisessa. Katselijana käyn sisäistä vuoropuhelua elokuvan tekijöiden kanssa. Käsikirjoitus, ohjaus ja näyttelijöiden työ saa aikaan psyykkisen tapahtumisen, jota psykoterapian käytännössä kutsutaan sanalla reverie. Se on aktiivista kuuntelua, vaikka en paljon sanoisikaan. Toivoisin voivani auttaa keskustelukumppaniani tähän sisäiseen vuoropuheluun. Psykoterapiassa eräs tavoite on auttaa pääsemään luovan kokemisen esteistä, jolloin voisi muistella vapaasti menneitä, elää hetkestä ja uusista oivalluksista nautiskellen. Hyväksi luonnehtisin elokuvaa, joka vapauttaa mielen tällaiseen päiväunelmointiin. Reverie on siis mielihyvän sävyttämä vapaa mielen tila.  Saatan oivaltaa jotakin sellaista, jota en ole ennen ymmärtänyt. Samalla tiedän, ettei tajuamani ole lopullinen totuus. Kiinnostus säilyy ja jää reverien nälkä, vapaan assosiaation nälkä, luovuuden nälkä. Elokuvien katselu on eräs tie mielen vapautumiseen. Psykoterapeutin on hyvä huolehtia tästä omasta instrumentistaan, omaksi ja toisten parhaaksi.

Maaliskuussa 2015 symposiumin otsikkona oli Näyttelijän paradoksi. Aikaisemmin olin ollut vahvasti sitä mieltä, että rooleista puhuminen muualla kuin näyttämöllä ja elokuvissa on virheellistä ja harhaanjohtavaa. Puhutaan lääkärin roolista, puolison ja vanhemman roolista ikään kuin kyseinen tehtävä olisi jonkinlainen näytelmä, josta aitous puuttuisi. Minusta sana identiteetti sopisi paremmin. Minulla oli toivoakseni kehittynyt ammatillinen identiteetti, joka ei poikennut siitä, mikä oikeasti olin. Rooli olisi pinnallisempi olemisen tapa. Niinpä olin vahvasti eri mieltä kuin ystäväni, joka vuosia aikaisemmin oli puhunut roolien puolesta ja piti niitä todempana kuin identiteetti.

Symposiumin ansiosta pääsin pohtimaan asiaa toisella tavalla. Esiintyessään näyttelijä on aina roolissa, ei suinkaan omana itsenään. Hän ei ole identiteetiltään se, jota esittää. Emme edes oleta niin olevan. ”Satojen vuosien ajan on käyty väittelyä valistusfilosofi Denis Diderot’n esittämästä näyttelijän paradoksista: lahjakas ammattinäyttelijä tekee ulkokohtaisilla keinoillaan syvemmän vaikutuksen kuin kokematon esiintyjä, jonka sisäinen tunne on aito.”(Antti Alanen: Elokuva ja psyyke 4). Eri tehtäviä hoitaessamme meidän on oltava jossakin roolissa. Emme paljasta kokonaan sitä, mitä oikeasti olemme. Jotakin on pidettävä piilossa myös psykoterapeuttina toimiessa. Roolin on silti oltava identiteettimme mukaista. Piiloon jäävä on hyvä tiedostaa. Sitä palvelee reverie.

Näyttelijän ammattitaitoa on omaksua joksikin aikaa myös itsellensä vieraita rooleja ja tehdä niistä uskottavia. Symposiumin elokuvien joukossa yksi vaikuttavimmista oli Ingmar Bergmanin Syyssonaatti. Erityisen hieno oli Helenaa näytellyt Lena Nyman. Rooli oli erilaisuudessaan todellinen paradoksi. Katselijana ymmärsin, että vaikeankin elimellisenä pidetyn oireyhtymän taustalla saattaa olla psykologisesti ymmärrettäviä syitä. Luulen, että se auttaa monia näkemään sen, miten varhaiset elämänvaiheet vaikuttavat aikuisenkin kohtaloihin.

Maaliskuussa 2019 on vuorossa Elokuva ja Psyyke 12: Katse. Kiinnostavaa on katsoa yhdessä elokuvan ystävien kanssa muun muassa Chaplinin Kaupungin valot, joka on ollut suosikkini nuoruudesta saakka, vaikka en ole silloin elokuvista juuri mitään tiennyt. Kirjailija Paul Auster on teoksessaan Illuusioiden kirja pohtinut elokuvia näin: ”Minusta elokuvissa oli liikaa valmiiksi annettua, ne jättivät katsojan mielikuvitukselle liian vähän tilaa ja niiden paradoksi oli se, että mitä likemmin ne jäljittelivät todellisuutta, sitä huonommin ne kuvasivat maailmaa – joka on yhtä paljon meidän sisällämme kuin meidän ympärillämme. Siitä syystä olin aina vaistomaisesti pitänyt enemmän mustavalkoisista kuin värielokuvista ja mykkäfilmeistä enemmän kuin äänielokuvista. Elokuva oli visuaalista kieltä, tapa kertoa tarinoita kaksiulotteiselle kankaalle heijastettujen kuvien avulla…”

https://kavi.fi/fi/ajankohtaista/ohjelmisto/elokuva-ja-psyyke-symposium-kino-reginassa-maaliskuussa-2019

Kirjallisuus

Alanen, Antti (2012). Elokuva ja psyyke 3. Minerva.

Alanen, Antti (2016). Elokuva ja psyyke 4. Minerva.

Auster, Paul (2002). Illuusioiden kirja. Tammi.

Kirjoitus on aikaisemmin julkaistu osoitteessa:

http://monasteri.fi/2019/02/21/elokuvasta-ja-psyykesta/