Perjantai

22. maalis, 2019

 

Elokuva ja Psyyke -päivien jälkeen tekee mieleni kirjoittaa jotain. En niinkään kertoakseni yksityiskohtia tai muistoja tapahtumasta, vaan jotakin siitä, mitä mieleeni tulee. Elokuvien runsas ja monipuolinen tarjonta inspiroi, ja varmaan menee taas useampi viikko, ennen kuin mieli on edes osittain järjestynyt uudelleen.

 

Chaplinin Kaupungin valot on mestarillinen elokuva. Tarina on yksinkertainen. Sen voisi kiteyttää siihen, että kulkuri rakastuu sokeaan kaunottareen ja tekee kaikkensa sadun prinssin tavoin auttaakseen tyttöä. Monen inhimillisen ja hauskalta näyttävän sattumuksen jälkeen hän saa kerätyksi rahat ja tyttö pääsee hoitoon ja saa näkönsä takaisin.

Chaplin halusi elokuvastaan mahdollisimman täydellisen, minkä vuoksi elokuvan tekemiseen kului lähes kolme vuotta. Käsikirjoitusta hän työsti yli vuoden, mutta ei saanut sitä valmiiksi kuvausten alettua. Esimerkiksi Kulkurin ja sokean tytön ensikohtaamisesta otettiin yli kolmesataa otosta ennen kuin Chaplin kelpuutti sen. Elokuva valmistui jo vuonna 1929, mutta se julkaistiin vasta kaksi vuotta myöhemmin. Kun elokuva tuli teattereihin, olivat äänielokuvat lyöneet itsensä läpi, ja mykkäelokuvia kuvailtiin vanhanaikaiseksi. Elokuva kuitenkin menestyi hyvin, ja Chaplin on myöhemmin todennut Kaupungin valojen olleen hänen suosikkielokuvansa.(Lähde: Wikipedia)

Loppukohtaus on eräs elokuvahistorian kauneimmista onnellisista lopuista. Monen silmä siinä kostuu, kun tyttö sanoo nyt näkevänsä. Hänen silmänsä olivat avautuneet ja hän rakasti näkemäänsä, vaikka nähtävänä olikin risaisissa vaatteissa esiintyvä kulkuri eikä hieno miljonääriherra. Ehkä juuri tuo näkökyvyn saaminen on meille tuttu ja toivotunlainen kokemus ja siksikin niin koskettava.

Tuskin on sattumaa, että juuri Wienissä oli mahdollisuus parantua sokeudesta? Vuonna 1925 Metro-Goldwyn-Mayer -yhtiön päällikkö Samuel Goldwyn kutsui Freudia ”maailman suurimmaksi rakkausspesialistiksi, ja tarjosi hänelle 100 000 dollaria neuvonnasta Anthony and Cleopatra -filmatisointiin. Goldwyn toivoi Freudilta apua MGM-yhtiölle, jotta psykoanalyyttistä teoriaa olisi voitu ilmaista elokuvissa. Freud ei ollut kiinnostunut” (Lähde: Anna Green Mental Floss). Arvelen, että Chaplin oli monipuolisesti sivistyneenä taitelijana tietoinen psykoanalyysistä. Toisena käsikirjoittajana on Harry Crocker, joka sai potkut vuonna 1930 kesken elokuvan teon. Myöhemmin miehet sopivat riitansa ja ystävystyivät (Wikipedia). Myös naispääosan esittäjän Virginia Cherrilin kanssa tuli riitaa kuvausten aikana ja Chaplin erotti hänet. Hän otti tilalle Georgia Halen, joka oli ollut Chaplinin vastanäyttelijänä Kultakuume-elokuvassa. Kustannukset alkoivat kuitenkin nousta liian suuriksi ja Chaplin joutui ottamaan Cherrillin takaisin. Dramaattisia vaiheita siis.  Freudin kirjoitukset hysteriasta ovat saattaneet hyvinkin kiinnostaa ja innostaa myös Chaplinia. Hän oli vieraillut Wienissä pari kuukautta elokuvan ensi-illan jälkeen, vaikka hän matkusti yleensä vain harvoin minnekään työkiireidensä vuoksi. 1931 Freud kirjoitti ystävälleen Schillerille Charlie Chaplinin ”olleen Wienissä muutamina viime päivinä, melkein näin hänet, mutta oli liian kylmää hänelle ja hän lähti kiireellä” ( SF-Max Schiller 26.3.1931).

Mitä oli elokuvan nuoren neidon kyvyttömyys nähdä? Wieniläinen operaatio auttoi, mutta tarkoitettiinko sillä kirurgiaa vai psykoterapiaa? On turha arvuutella fiktiivisen hahmon taudinmääritystä, mutta etsimättä tulee mieleen Freudin tarkoittama hysteerinen sokeus. Nykyisin puhuttaisiin dissosiaatiohäiriöstä (tai konversiosta). Käsikirjoittajilla oli taiteilijan vapaus tuoda näyttämölle oma käsityksensä ilmiöstä tarvitsematta välittää lääketieteellisestä faktasta.

Luis Buñuel & Salvador Dali: Andalusialainen koira (1928) on surrealismia parhaimmillaan. Elokuvan nimi ei liity mielestäni millään tavalla itse taideteokseen. Mutta se on yhtä hyvä nimi sille kuin mikä tahansa muukin. Filmistä lienee turha etsiä yhtenäistä juonta tai tarinaa. Katsoja poimii siitä juuri ne kohtaukset, jotka muistaa ja kuvittelee osaavansa selittää edes jollakin tavalla. Tämäkin kohtaus lienee ollut elokuvassa: mies lähestyy naista, mutta hänen matkaansa rasittaa perässä raahattava omituinen taakka. Pianon päällä retkottaa kuollut aasi ja vedettävänä on myös kaksi pappia, jotka ovat soittimessa kiinni kaulastaan. Anteeksi pyytelen muilta katsojilta, jotka muistavat nähneensä hevosen tai lehmän raadon eivätkä perässä raahatut papit olleet hirttoköyden mutkassa.

Näky, josta kerroin on osittain oman mieleni luomus. Oikeastaan kuuluisi puhua ei niinkään muistosta vaan assosiaatiosta. Joka tapauksessa taidamme kukin vetää perässämme melkoista painolastia elämää hankaloittamassa. Tässä tapauksessa oli taakkana sivistynyt kulttuuri pianon muodossa; Ja raadollisuutemme, jota kuollut eläin edusti. Koska tunteet ovat hyvinkin ruumiillisia, niiden elävyyden puutetta voi hyvin kuvata tuollakin tavalla. Sitten on tämä kulttuuriin hirttynyt moraalinen puoli, joka kuiskii korviimme eroottisen elämän sopimattomuudesta. Lähesty siinä sitten toista sukupuolta, vaikka miten mieli tekisi. Yleisemminkin toisen ihmisen lähestymisen vaikeutta voi ymmärtää noiden mukana raahattujen taakkojen avulla.

Uni on usein surrealistinen? Sen juoni ja kertomus muotoutuu vasta muistellessa ja unta ääneen puhuttaessa.

Bonnie Sherr Klein: Tuote: nainen (Not a Love Story: A Film About Pornography, 1981) päätti perjantaipäivän. Pornografiasta keskustelu ei ole helppoa. Tarjonnan runsautta ja elokuvien suurta levikkiä ajatellen on hyvä pysähtyä pohtimaan tämänkin ilmiön merkitystä ja taustoja. Ei siitä sen enempää tällä kertaa.