Lapsi oudossa maailmassa

20. maalis, 2018

 

Kissa oudossa maailmassa

Suomen Psykoanalyyttinen Yhdistys, Helsingin Psykoterapiaseura ja Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (KAVI) järjestivät Helsingissä yhdennentoista elokuvasymposiumin 16.-17.3. 2018 otsikolla "Elokuva ja psyyke. Lapsi oudossa maailmassa." 

Mielelläni kertoisin vaikutelmiani tapahtuman sisällöistä, mutta tehtävä lienee minulle mahdoton. Nyt muutaman päivän päästä muistan lähinnä vain tunnelmia. Tiedän, että ajan mittaan unohdan melkein kaiken. Kolme vuotta sitten vastaavilta päiviltä palautuu mieleeni Bergmanin Syyssonaatti ja toisena Pieni Pyhiinvaellus. Arvelen silti, että päivät vaikuttivat ajatteluuni ja toisaalta törmätessäni jossakin yhteydessä silloin esitettyihin elokuviin, muistini palautuu. Sen ainakin opin jälleen kerran, että elokuvia on tehty niin paljon, että ei ole suurikaan häpeä olla tietämätön jostakin tietystä teoksesta. Kaikkia hyviä filmejä en ehdi katsoa, joten on syytä olla valikoiva.  Kysyin vanhan ystävämme Afrodite-kissan mietteitä. Hän taisi livahtaa mukanani elokuvateatteriin ja kertomansa mukaan oli herkuttelemassa myös ravintola Pompierissa perjantai-iltana. Hänen mielestään ravintolassa antoisinta oli hyvä seura ja Osso bucco.

Afrodite

Olin minä siellä mukana, vaikka kenelläkään ei tainnut olla havaintoa viehättävästä hahmostani. Lepäilin etupenkissä ja sillä tavalla saatoin tarkkailla elävää kuvaa seinällä, jota ihmiset kutsuvat valkokankaaksi.  Minusta oli mukavaa katsella elokuvia, joista minulla ei ole ennestään mitään tietoa. Olen oudossa maailmassa niin siellä kuin muuallakin. Jo syntyminen kissaksi tänne johtaa kaiken kummasteluun.  Ihmisten jorinat vaivuttivat minut melkein uneen. Olin siten unenomaisessa tilassa melkein koko tilaisuuden ajan. Siksi en osaa kertoa kovinkaan tarkasti, mitä näin ja varsinkaan, mitä kuulin. Ihmisten puheet ylipäänsä ovat omituisia. Sillä lailla puhe lapsesta oudossa maailmassa kuulostaa hyvin tutulta. Jos puhuisin asiaankuuluvan asiantuntevasti sanoisin, että otsikko kosketti minua.

Parhaiten olin hereillä, kun seinällä seikkailivat Bambi ja kumppanit. Odotin lajitovereitteni esiinmarssia, mutta ei siellä kissoja näkynyt. Kauniiksi mainittuja nelijalkaisia kylläkin. Jäniksiä ja lintuja! Haisunäätä ilahtui, kun häntä kutsuttiin kukaksi. Kaunis näky hän olikin enkä voi moittia hänen tyttöystäväänsäkään, joka osasi kaikki viehättämisen temput. Tai eivät ne ole temppuja, vaan minun kokemukseni mukaan luonnostaan varsinkin keväisin ilmaantuvia rakkauden kaipuun ilmaisuja. Minäkin olen juuri sellainen kuin viisas Pöllö sanoi. Vastustamaton! Muistan nuoruudestani, kuinka tuijotin kaupungin komeinta kollipoikaa koko yön silmiin ennen kuin ryhdyimme lemmentöihin. Annoin hänelle hatkat heti kiihkeän hetkemme jälkeen eikä häntä näkynyt enää, vaikka synnytin viisi lasta jonkin aikaa myöhemmin enkä häntä kaivannutkaan, sillä meillä kissoilla on yksinhuoltajuus verenperintönä. Siinä suhteessa kauriit ja kissat eivät poikkea tosistaan kovinkaan paljon.

Uskoisin, että piirroselokuva oli satu, koska oikeassa elämässä Bambi olisi jäänyt ilman isäkauriin huomiota. Ja vaikka isä olikin lauman komein ja isosarvisin olento, olisi hänellä ollut paljon muitakin lapsia eri kaunotarten kanssa eikä hän olisi mitenkään erottanut juuri Bambia omaksi pojakseen. Joka tapauksessa Bambilla oli kauniit silmät ja kiehtova olemus ja hänen vaiheitaan saatoin seurata silmä kovana. Voisin kertoa paljonkin piirretyn elokuvan käänteistä, mutta pelkään ettei kukaan jaksa seurata ajatusteni juoksua. Ei sittenkään, vaikka puhuisin kauniisti. Kriittilliset mietteet kiinnostaisivat ehkä enemmän, mutta minulla ei ole sellaisia, sillä elokuva oli kaikin puolin onnistunut. Siinä näkyi myös ihmisen omituisuus muihin elollisiin verrattuna. Ihmiset eivät saa kaurista hengiltä muuten kuin ampumalla, jos silläkään lailla. Meikäläinen juoksee hiiren kiinni ja halutessani nappaan linnunkin ja olen saanut tästä toiminnastani moittivia lausuntoja. Olen peto! Mikä ihmeen peto. Vilkuilin syrjäsilmin ihmisiä, jotka katselivat elokuvaa ja saatoin ilokseni todeta heidän huomaavan, kuka on oikea tuholainen tässä maailmassa pyssyineen ja verikoirineen. He tappoivat armotta Bambin äidin. Metsäpalonkin he saivat aikaan.

 Joku yleisön joukosta tiesi kertoa, että elokuvan tekemisen aikoihin ihmiset olivat päästäneet taas kerran petomaisuutensa ilmiliekkeihin ja olivat valmiit tuhoamaan koko maailmamme. Maailmansodaksi sitä kutsuttiin eikä ihmisen järjettömyydellä ollut mitään rajaa. Siksi prinssi Bambi ja muu metsän väki näytti niin paljon viisaammalta, kauniimmalta ja elämää ymmärtävämmältä kuin ihmiset koskaan. Tosin; onhan ihmisväessäkin poikkeuksia. On kissan ystäviä, jotka osaavat mennä metsään ilman pyssyjä. He ymmärtävät Pöllön viisauden ja näkevät sen, mikä tässä ihmeellisessä maailmassa on kaikkein tärkeintä. En ryhdy tässä sen enempää kertomaan, mitä tarkoitan, sillä ne jotka sen tietävät ovat perillä siitä ilman minun vakuuttelujanikin. Ne taas, jotka ovat sairastuneet kyynillisyyden viheliäiseen tautiin, eivät sen viisaammaksi muutu, vaikka kuka heille totuuttansa toitottaisi. Sydämestä sen muutoksen on tultava.”

Afrodite kyllästyi kertomaan enempää. Ehkä saan häneltä lisää tietoa myöhemmin. Tai sitten hän saa uutta ajattelemisen aihetta. Jään yksin sekä muiden ihmisten kanssa pohtimaan kaikkea kokemaamme. Oma pääni on vielä niin täynnä viikonlopusta, että näen uniakin tavallista enemmän ja luulen jotain minussa taas muuttuneen.