4. heinä, 2017

Loman alkajaisiksi tekee mieli rentoutua. Ajatteleminen on työlästä. Siihen melko yksinkertaiseen totuuteen olen viime päivinä törmännyt eri yhteyksissä. Kalevan artikkelissa nuori ajattelija ja kirjailija Miki Liukkonen päivitteli, ettei ollut varsinaisesti ajatellut mitään neljään päivään. Ja totesi, miten kaikin voimin koetamme harata vastaan, ettei tarvitsisi ajatella.

Liukkosen tekstin luettuani löysin samaa pohdiskelua Paul Austerin kirjasta nimeltä Mies pimeässä. Olen hieman vastahakoisesti perehtymässä hänen tuotantoonsa ja minun on myönnettävä, että Austerin kirjoitukset vaativat paljon aivotyötä ja siksi ne ovat paitsi kiehtovia, myös luotaantyöntäviä. Ollakseni rehellinen mahdolliselle lukijalleni, en ole tiennyt ennen tätä vuotta siitä miehestä juuri mitään. Hän on salakavalasti ensin pysynyt minulta piilossa ja nyt yhtä lailla ovelasti on täyttämässä päätäni omilla ajatuksillaan. Hän ei totisesti päästä lukijaa helpolla ja siksi ei ole kyse mitenkään viihdyttävästä kokemuksesta. Oikeastaan minun kuuluisi hänestä tietää, sillä olen uskotellut itselleni harrastavani kirjallisuutta. Niin oli asianlaita nuorempana, jolloin saatoin kahlata yhdessä kesässä merkittävän määrän tekstiä. Osasin jopa nauttia lukemisesta, jos muistan oikein. Tosin muutamia kirjoja jätin kesken väittäen niiden olevan tylsiä tai keksin jonkin muun puolustuksen laiskuudelleni. Enhän rakasta jokaista vastaani tepastelevaa ihmistäkään, vaikka en oikeasti keksi todellista vikaakaan hänessä.

Austerin teoksessa on kiehtova kudos erilaisia tarinoita. Kirjan varsinainen päähenkilö on kirjallisuuskriitikko, joka ajattelua välttääkseen kehittelee yöllä mielikuvitusjuttuja. Sellaisia, joita kirjailijat ovat taipuvaisia tekemään! Mitä kiinnostavampi tarina, sitä paremmin se palvelee oman elämän kipukohtien työntämistä syrjään. Mies Pimeässä on menettänyt vaimonsa pari vuotta aikaisemmin ja sitä surua hän välttelee tarinoita kehitellessään. Uni ei tule eivätkä sen myötä elämää ymmärtämään auttavat unikuvat.

Tarinoiden keksiminen palvelee yhtä aikaa ajattelua ja unohtamista? Tarinan avulla voisikin ajatella omaa kipuaan hieman helpommin ja etäämmältä. Mielikuvissa omia ajatuksia voi antaa toiselle hahmolle pohdittavaksi ja se toinen saa kantaa väärien tekojen seuraukset. Kirjailijalle tämä on tuttua ja romaanissa voi omat kummalliset mielenliikkeet ja mieliteot luovuttaa toisen henkilön omituisuuksiksi. Minäkin olen sen huomannut! Kirjoissani olen voinut julkaista mitä merkillisimpiä mielipiteitä eikä minun tarvitse ottaa niistä itse vastuuta eikä ajatella asiaa kovinkaan tarkasti, mikä olisikin laiskalle miehelle mahdoton tehtävä. Voin uskotella itselleni (ja muille), että en suinkaan ajattele romaanin henkilön tavoin, vaan se on täysin hänen mielensä tuotetta. Siksi syvämietteinen kirja on helpompi kirjoittaa kuin yksinkertainenkaan mielipidekirjoitus yleisönosastolle.

Viihde puolestaan palvelee hyvin sitä tarkoitusta, ettei jaksa tänään ajatella. Onneksi on olemassa dekkareita ja kauhuromaaneja ja muutakin sellaista, joka ei varsinaisesti pane miettimään asioita mistään uudesta näkökulmasta. Loman alkajaisiksi tekee mieli laittaa aivot narikkaan ja lukea jotain kevyttä, jos nyt murhan ratkaisemista voi sellaiseksi sanoa. Jostain kuulin sellaisenkin lausahduksen, että erilaiset uusinnat ovat aivoille lepoa. Tuttu tarina ei vaadi ainakaan uutta ajattelutyötä, ja televisiota tuijotellessaan voi olla perheenjäsenen seurassa tarvitsematta puhella hänen kanssaan mitään ilman, että vaikenemiseen liittyisi vihamielisyyttä. Meillä saattaa olla urheilukilpailun uusintaa seuratessamme jopa yhteinen vihollinen, joka oman suosikkijoukkueemme on syytä nitistää.